Aari vieköön

Olen palannut aarille. En kuitenkaan siihen maantieteelliseen paikkaan, jossa tuo aari Etelä-Savossa sijaitsee. Olen palannut sille aarille, joka on luotu tänne internet-ympäristöön virtuaalisesti. Se aari on kokemusta, tietoa ja tarinaa.

Fyysinen aari, tuo 10x10 metriä maata on tietysti yhä olemassa. Se on ponnistelujemme jälkeen muokattu, kättemme jäljet on siitä häivytetty. Muistaakohan maa meitä, lapioden iskuja, saappaiden painaumia.

Totta vieköön se oli elävä aari. Suorastaan villi. Kokemattoman ryhmämme taidot eivät riittäneet maan kesyttämiseen, emme saaneet siitä edes kumppania. Se piti meitä pilkkanaan. Ei antanut mitään helpolla. Yksi vaivainen persiljanippu ja sipulia. Muun vei rutto ja sateet.

Monet asiat olisi voinut tehdä toisin, paljon paremmin. Ehkä ahkeruudella olisimme selättäneet aarin. Sisulla perkele, kuten Koskelan Jussi: sisulla ja suurella sydämellä. Omasta tahdosta mutta välttämättömyyden, kodin ja perheen takia.

Tulos ei ehkä olisi ollut parempi. Ehkä kuitenkin se olisi ollut helpompi henkisesti. Ei olisi niin syyllistä oloa, ettei ole yritetty tarpeeksi. Liian helpolla ei Suomessa saa antaa periksi.

Toinen tie olisi ollut opiskella. Ottaa niskalenkki maasta tiedolla ja kokemuksella. Lukekaa kirjasta, kysykää toisilta, kokeneemmilta. Mutta siihen ei ollut AIKAA. Meillä oli pula ajasta. Se on iso ongelma. Olikin edettävä intuitiolla ja "sormet mullassa" tuntumalla.

Aari antoi arvokkaan kokemuksen, opiksi otettavan. Aari on siis KOKEMUS. Se on TIETOA. Sellaisena aaria voi säilyttää, pohtia ja pyöritellä omassa mielessä. Aarilla on siis aineeton elämänsä.

Aaria voi jatkossakin ajatella ja vaalia. Voisiko sen kanssa päästä sovintoon, jopa kumppanuuteen? Sitä voi VILJELLÄ omassa mielessä. Mutta tuottaako se enää satoa? ja jos tuottaa, millaista?